Drown together.

Pengoin tänään levyhyllyäni ja löysin vuosikausien muistot. Paljon niistä asioista olen halunnut tietoisesti unohtaa, mutta sieltä seasta löytyy myös niitä vihreältä ruoholta ja huolettomuudelta tuoksuvia päiviä, jotka haluaisin takaisin. Vaikka en ole todellisuudessa edes aikuisuuden alkumetreillä, mielessäni pyörii kysymys: mihin minun nuoruuteni katosi? Mitäköhän sille pojalle kuuluu, joka yritti pelastaa minua itseni myrkyttämiseltä. Pelottavinta on, ettei se rappioromantiikkaa rakastava tyttö ole minusta vieläkään kokonaan kadonnut, toimintamallini on vain muuttunut. Ennen halusin pääni sekaisin kemikaaleilla, nyt opiskelen itseni hengiltä. Kummassakaan vaihtoehdossa normaali elämä ei pääse tunkemaan ajatuksiin. Olen todella surullinen, etten ikinä saa itseäni motivoitua korjaamaan niitä ongelmia, jotka ovat aiheuttaneet tämän noidankehän. Totuus on, etten osaa nimetä niitä ongelmia. Tiedän vain, että jos en hallitse elämääni, kaikki hajoaa.

Vaikka tyhjentelen säännöllisesti puhelimen muistia ei-toivotuista henkilöistä ja niistä, joita en enää muista, sieltä löytyy silti paljon sellaisia, joista minulla on vain hämärä mielikuva. Joidenkin kohdalla vilahtaa aavistus kuumimmasta kesästä Britanniassa vuosikausiin, joihinkin olen saattanut törmätä aamuyön viileinä tunteina jossain meren äärellä. Tekisi mieli soittaa ja kysyä, mitä niille ihmisille kuuluu, mutta se voisi herättää hämmennystä näin vuosien jälkeen.

Requeim for a dream. Joskus en nukkunut moneen päivään, laskin yöt ja luin kokeisiin päivät. Menestyminen vaatii uhrauksia, minä olen ollut valmis antamaan aivan kaiken sen eteen. Olen yhä kuuro lääkäreiden varoituksille, vaikka tiedän, ettei sydämeni jaksa ikuisesti, vaikka niin tahtoisinkin. Elimistö kestää vain rajallisen määrän kuormitusta, minun pitäisi se tietää jopa keskivertoa paremmin. Tieto ja hyväksyminen ovat eri asia.

Muistan erään talvisen päivän kolmannen jakson koeviikolta kakkosvuonna. Aamun koe oli ohi ja istuskelin jossain neukkarin lähettyvillä odottaen jonkin taideaineen palautetta. Eva tuli ja sanoi, että haluaa jutella. Se kertoi, kuinka huolissaan oli ollut minusta koko syksyn ja kiristi minua hakeutumaan hoitoon. Vaikka Eva on äärettömän tärkeä ihminen minulle, yritin itku silmässä vakuuttaa sille, ettei mitään hätää ollut. Kiitos Evalle, että hän näki lävitseni. Minä olin aivan liian väsynyt selviämään edes normaalista elämästä saati sitten koulunkäynnistä.

Nyt minusta tuntuu, että kontrolli on katoamassa. Minun täytyy olla paras eikä yliopistomaailmassa ole Evan kaltaisia ihmisiä, joille yksilö on tärkeä. Siellä ainoa, jonka pitäisi välittää minusta, olen minä itse ja tiedän, että tulen epäonnistumaan siinä.

"Metsä mykkä, taivas tyyni,
luonto suuressa surussa,
loitonnehet linnut kaikki.

Voisin vaieta minäkin,
kauas mennä näiltä mailta,
niin kuin päivä, niin kuin pilvi."

-Eino Leino