One thirty I collapse.

Kaikki väri on paennut minusta pois, olen ruskettuneiden kesästä nauttivien ihmisten rinnalla pelkkä heijastuskuva lasista, niin hauras, että kosketus saa sen väräjämään. Minun maailmassani hymy ei vääristy kasvoille irtojäätelöstä, illasta terassilla tai kesän viimeisistä mansikoista. En muista, milloin viimeksi olen hymyillyt kuin joskus lapsena, kun äitini osti minulle nalletikkarin Korkeasaaresta. En tunne iloa oikeastaan mistään, asiat vain törmäävät minuun aiheuttamatta minkäänlaisia reaktioita. Olen niin turta, etten jaksa pelästyä, kun auto ehtii juuri ja juuri pysähtyä ennen törmäämistä hädintuskin kasassa pysyviin luihini enkä välittää, että heinäkuussa putosin katolta ja mursin kylkiluita eikä minulla ole aavistustakaan, miten päädyin katolle. Itsesuojeluvaistoni irtisanoutui ja minä odotan vähitellen sellaista onnettomuutta, josta en selviä kissan onnella.

Pian on syksy ja pitäisi tehdä päätöksiä opintojen suhteen. Tunnen itseni, olen niin tuskallisen tunnollinen, että välivuosi ei kuitenkaan onnistu, vaikka kuinka puhuisin muuttamisesta toiselle puolelle maapalloa. Eivätkä minun ongelmani poistu sillä hetkellä, kun lentokone jättää taakseen Helsinki-Vantaan, ne seuraavat minua ihossani ja jossain hermoston monimutkaisessa verkostossa maailman kaukaisimpaankin sademetsään. Pakeneminen tuntuu helpolta ajatukselta, mutta todellisuudessä lähteminen saa olon raskaaksi ja ahdistuneeksi. Minä tukehdun piinaavan pitkiin valoisiin päiviin täälläkin, ja täällä on jotain, mitä tuhansien kilometrien päästä ei löydy: ihmisiä, jotka välittävät minusta. Se on pitänyt minut viimeisen kuukauden hengissä, vaikka olen käynyt lähellä tilaa, jossa ydinjatke sammuu.

En ole syönyt oikeastaan mitään, pitkään aikaan. Välillä omenan tai porkkanan ja nekin irvistäen. Ruokatorveni on kärsinyt valtavasti kaikesta oksentamisesta, nälkiinnyttämisestä ja dehydraatiosta, että nieleminen on pelkkää itkua ja kynsien puristamista kämmeniin. En voi juoda kahvia enkä oikeastaan muutenkaan mitään muuta kuin vettä. Hampaistani kuultaa läpi ja ihoni on kuin neljäkymmentävuotiaan. Olen nuori ja minulla olisi edessä monia hienoa hetkiä ja kokemuksia, mutta ne jäävät minulta huomaamatta, jos elämä pyörii pelkän vääristyneestä minäkuvasta huolehtimisen ympärillä. Selvempinä hetkinä tiedän, että minun pitäisi pyrkiä pois rannasta, jossa pohja on täynnä rikkinäistä lasia, mutta hetken kahlattuani turvaan kivun aiheuttama euforia valtaa minut jälleen ja haluan, että lasit repivät jalkapohjani verille.

Olen valtavan yksinäinen, kuristun, kun katselen ikkunasta ulos ja näen kadulla toisiinsa hukkuneet rakastavaiset. Minä olen kateellinen jokaisesta heidän onnellisesta hetkestä, jokaisesta tarkoituksellisesta suudelmasta ja hyväilystä. Minun ruumiini yli kulkevat vain kovat kädet ja hätäiset kosketukset ilman minkäänlaista tunnetta, korvaani kuiskatut lauseet ovat yhtä valheellisia kuin se kuva, joka vastaa minulle peilistä. Joskus toivon valtavasti, että minäkin voisin hetken nauttia aamun kosteuden raikastamasta nurmikosta Vanhan kirkon takana käsikädessä jonkun sellaisen kanssa, joka pystyy näkemään kaikkien kuolleiden osieni läpi jonnekin sinne syvälle, jossa sydän vielä lyö, heikosti ja välillä jättäen lyönnin väliin, mutta lyö kuitenkin.

"Minulla on vaivoja joista en puhu,
lausumattomia kipuja,
lihakset eivät tottele minua,
ruumiini on kuin kone, jonka liikkeitä tarkastelen.

Minulla on maailma, josta en ääneen puhu,
joka kiertää aurinkoa omassa avaruudessaan,
eikä se valo, joka eliöiden ylle lankeaa,
eikä se pimeys ole lausuttavissa."

-Tomi Kontio

Tell them I love them, I miss them.

Ihmisten rakastaessa kilpaa kesän kanssa minä olen miettinyt paljon kuolemaa. Olen herännyt keskellä yötä peittoon hirttäytyneenä poskilla lämmin kosteus. En minä halua aktiivisesti tilaan, jossa elinjärjestelmäni yksi toisensa jälkeen sammuvat lopullisesti; minä vain tahtoisin haihtua pois, olla niin kevyt, että rintalastalleni lastatun valtameren painosta huolimatta hengittäminen olisi helppoa. Olen ulkoistanut kuolemani johonkin kauas itsestäni, en tahdo miettiä sitä, kuinka lopullinen seuraus se on itselleni. Enemmän mieltäni on painaneet käytännön asiat ja valtava syyllisyys siitä, kuinka ihmiset, jotka ovat vuosia investoineet ja luottaneet minuun kestäisivät sen, etten minä täyttänytkään ikinä odotuksia. Kuka huolehtisi minun lapsestani, kehräävästä ja suloisesta vauvastani, jolla on vielä monia hyviä vuosia edessään, miten omaisuuteni jaettaisiin, millaiset hautajaiset minulle järjestettäisiin; niitä asioita minä olen miettinyt, tuijottanut karmiininpunaista seinää näkemättä mitään ja rapsutellut kissaani korvan takaa silmät itkuisina.

Olen väsynyt, paljon väsyneempi, mitä annan ymmärtää. Asiat eivät ole enää hallinnassani ja uuvun taistellessani sitä tilaa vastaan. Olen kuin veden varaan joutunut voimakkaassa virtauskohdassa, yritän päästä pois käyttäen kaikki voimani siihen tietäen tilanteen kuitenkin mahdottomaksi. Minä hukun ilman ulkoista apua. Töissä olen kuin unissakävelijä, en satuta itseäni, mutta mielenikään ei toimi, kuten sen pitäisi. Jos minulla olisi rohkeutta, hakeutuisin hoitoon, hetkeksi lukittujen ovien taakse, missä en voi vahingoittaa itseäni. Pelkään torjutuksi tulemista, minä vain kuvittelen olevani sairas: kaikki on ihan hyvin.

Vihaan ruumistani, vihaan suunnattomasti koko minuuttani. Olen syönyt ja minulla on lämmin ja löysä olo. Eikä minulla ole oikeutta tällaiseen oloon! Olen niin huono ja viallinen ihminen, että minun kuuluu kärsiä. Ajatus siitä, että kaikki kärsimys johtaa kohti eheämpää minuutta, täydellisyyttä, motivoi jatkamaan. Tänään minä epäonnistuin, olin pelkuri ja palasin takaisin rantaa kohti, tärisin kurkku karheana lämpimällä vessan lattialla silmät vettä valuen ja vatsalihakset krampissa. Huomenna uin takaisin ulapalle ja säteilen kilpaa veden pinnalla leikkivien auringonsäteiden kanssa. Kylmyys lipuu takaisin pitkähihaisen paitani alle ja kutittelee vatsan kuoppaa, teräviä kylkiluun kaaria ja pehmeää inhottavaa rasvaa olevia kohoumia yläruumissani, liukenee vereen ja saa huuleni sinertämään. Tänään minuuteni heikkous sai nauttia päivän kuningattarena, huomenna vallankumous puhdistaa valtakunnan.

Minä tapailen ihmisiä, herään aamulla oudoista huoneistoista ja kerään hiljaa vaatteeni. Jos jäisin kotiin, tekisin vain pahaa itselleni. Nykyisestä menettelytavastani ei jää jälkiä, ja paha oloni on jo niin valtava, etten oikeastaan välitä, että lasti lisääntyy viikonloppu viikonlopulta hieman lisää. Haluaisin niin valtavasti olla onnellinen, herätä aamulla jonkun sellaisen vierestä, että huumantuisin hiusten tuoksusta ja pienestä hymystä unen keskellä. Minulla on niin ikävä ihmistä, jonka kanssa jokaisen värin kontrasti oli hieman todellista kirkkaampi ja kauniimpi.

Kaipaan jatkuvasti johonkin kauas pois. Haluaisin aloittaa alusta, pyyhkiä entisen pois ja katsoa, kuinka se imeytyy taulusieneen ja vähitellen liukenee veteen huuhtoutuen viemäristä alas. Todellisuudessa en voi valita tietoisesti kaikkea, mikä palautuu vähitellen säilömuististani työmuistiini. Siellä on paljon tuskaa ja surua riippumatta siitä, kuinka kauas minä pakenen. Täällä minä tunnen betonin, jota vasten ruumiini putoaa kerrostalon katolta.

"Kun hän oli kuollut, laskettiin hänet maan sisään
kasvamaan kukkia perhosten leikitellen
lentää...
Hän oli niin kevyt, maa tuskin tunsi hänen
painoaan
miten paljon tuskaa tarvittiin kunnes hän oli
niin kevyt!"

-Bertolt Brecht (suom. Brita Polttila)

Inside the city of glass.

Ensimmäinen tuoksu mielessäni on kirjaston vanhan paperin ja kovien kansien sekoitus. Siellä minuutit ovat venyneet tunneiksi eikä päivien rajaa voi enää nähdä. Mieleni on täynnä hermoston anatomisia rakenteita, relaksaatioaikoja ja vaimenemislakeja. Herään keskellä yötä painajaiseen, jossa en muista pyramidiradan neuroneita. Minä teen aina asiat perusteellisesti; toiset raivaavat itselleen näkymän aamuaurinkoon kaatamalla tiellä olleen puun, minä revin puun juurineen, ettei siitä enää koskaan tulevaisuudessakaan tule ongelmaa. Jollekin riittää selitykseksi, että lehdet putoavat puusta syksyllä kylmyyden takia, minulle näköaistiin perustuvat selitykset eivät riitä. Tahdon ymmärtää molekyylitason tapahtumat ennen kuin voin suoraan väittää jonkin asian tapahtuvat tietyn syy-seuraussuhteen mukaan. Minuuteni on tarpeeksi virheellinen, en halua sotkea ulkoista todellisuutta inhimillisyyteen tyypillisillä väärillä johtopäätöksillä.

Minä olen aina halunnut erottua harmaasta tiiliseinästä, herättää keskustelua olemuksellani ja mielipiteilläni. Vaaleanpunaiset hiukset ja pillifarkut - vuosia ennen kuin ne löysivät tiensä taas massateinin rasvakerroksen peittämiin jalkoihin - olivat aikoinaan tavaramerkkini. Lukioon siirryttäessä peityin päästä varpaisiin mustaan, olin synkkä goottineito, jonka seksielämä kiinnosti monia usein tunnin pääaihetta enemmän. Minua viehätti olla jännittävä, osin sen takia hakeuduin aina vaarallisempiin suhteisiin, säilyttääkseni muiden mielenkiinnon. Jossain vaiheessa halusin enemmän ja enemmän kipua vain sen takia, ettei mikään oikeastaan tuntunut muuten miltään. Minua on hakattu, viillelty, kuristettu ja sidottu omasta tahdostani. Vaati paljon aikaa ennen kuin viehtymys sadomasokismiin muuttui suunnattomasta itsetuhosta kontrolloiduksi harrastukseksi, sellaiseksi harrastukseksi, joka saa ruusujen piikit tuntumaan pehmeiltä hyväilyiltä. Minä haluan hallita kaikkea ja pitää kaiken koossa, mutta tuntuu rauhoittavalta, että on olemassa hetkiä, jolloin joku muu päättää puolestani. Yliopistossa identiteettini on muokkautunut tasapainottomaksi sekoitukseksi kiivasta punkkarityttöä ja etäistä goottineitoa. Enkä minä edes halua saavuttaa tasapainoa, koska kaikkein kiehtovinta tieteessäkin ovat ilmiöt, joiden ymmärtäminen vaatii työtä ja vanhojen toimintamallien hylkäämistä.

Repiessäni itseni aamulla pois lämpimän untavapeiton syleilystä vajosin pian takaisin sängylle tajuttomana. Vereni suonen seinämiin kohdistama voima alkaa olla olemattoman pieni enkä tiedä, kuinka kauan sydänlihaskudoksenikaan jaksaa tehdä työtä vääristyneissä olosuhteissa. Ranteessa tuntuu hädintuskin pulssi ja minuuttitilavuus ei juurikaan kulje iholaskimoiden kautta. Elimistölläni ei ole varaa menettää energiaa avaruuteen. Pitkäkestoisessa kataboliassa typpitasapaino ja mineraalitasapainot muuttuvat negatiivisiksi, puolustusreaktiot menettävät tehoaan ja vasta-aineiden muodostus vähenee, entsyymireaktiot heikkenevät typen puutteen seurauksena ja suolen epiteeli haurastuu; ne ovat vain osa hinnasta, jonka olen joutunut maksamaan laastarilapuista, joilla on peitetty haurastumat minuudessani.

Haluaisin kesällä nauttia vastaleikatun nurmen tuoksusta, ujoista suudelmista kirsikan kukkiessa ja kutittavasta tunteesta lentokoneen laskeutuessa tuntemattomalle lentokentälle. Valehtelen itselleni hymyillen, että pian voin taas elää pidättämättä hengitystä. Ei mikään minussa muutu, vaikka valon määrä lisääntyy. Minä olen ahdistunut ja väsynyt, vaikka välillä auringonoranssit hetket saavat minut raukeana hymyilemään nautinnosta. Olen vain heijastus lämpöä absorboivasta marmoripinnasta eikä heijastusta voi koskettaa sen katoamatta.

Waltarin Koiranheisipuussa puhutaan läpikulkuhuoneista; minä olen unohtunut niiden synkkiin käytäviin, joista pääsee todella pois vasta sitten, kun on Hekaten aika. Minä haluan löytää tieni pois sieltä ennen kuin tien päätepisteessä on vain mustaa tyhjyyttä. Onnellisuus on epävakaa ja tuntematon tila, jonka saavuttaa vasta, kun hyväksyy sairauden osaksi itseään. Hyväksyntää seuraa mahdollisuus elää vapaana sairaudesta - vaikkakin se vaatii kuukausia tai vuosia kyyneliä, kipua, epäonnistumisen pelkoa, epäonnistumista ja lopulta hetken, jolloin kukat tuoksuvat taas kesältä ja huulilla kihelmöi suudelman maku oksennuksen sijaan. Sitä kannattaa tavoitella, koska kaikesta tuskasta huolimatta, koko prosessin ajan voi tuntea olevansa enemmän elossa kuin yhtenäkään läpikulkuhuoneissa vietetyistä hetkistä.

"Että saisi tuntea eikä koskaan unohtaa
Että osaisi lukea merkit
Näkisi jokapäiväisen lokin leivän haussaan

Haistaisi meren läheisyyden kuin kodin
Kantaisi mukanaan kaupungit

Joissa on huokaillut
Epäillyt valinneensa väärin"

-Aki Yrjänä

Date with time.

Minun on aina ollut vaikea mukautua vaadittuun malliin, olen luonteeltani kuin vesi, joka keväällä tulvan aikaan muokkaa joenuoman haluamaansa muotoon kunnioittamatta aikaisempaa reittiä. Pelkään suunnattomasti sitä, että jonain päivänä hyväksyin vain aiemman uoman ja annan itseni valua aiempien painaumien suuntaan yrittämättä edes muuttaa niitä. Ilman muutosta aiempaan ei ole kontrastia ja ilman kontrastia mikään pinta ei erotu toisesta. Elän jatkuvasti konfliktialueella, koska mieleni on jakautunut kahtia, eivätkä puoliskoni kykene elemään rauhaisasti samalla maaperällä. Osa minusta haluaisi elää viettien varassa kyseenalaistaen oikeiksi mielletyt elämäntavat ja yhteiskuntarakenteet, toinen puoleni yrittää väkivalloin hillitä ja alistaa sen osan sopeutumaan ja elämään normaalia elämää. En halua, että jälkimmäinen puoli minusta pääsee vallalle, mutta luulen, että jossain vaiheessa levoton ja impulsiivinen puoleni vain väsyy taistelemaan aina ja kaikkia vastaan.

Haluaisin rakastua niin, että tukehdun siihen tunteeseen. En minä välttämättä vaadi rakkaudelleni ihmistä kohteeksi, jokin asia tai harrastus riittäisi, kunhan se saisi minut tuntemaan sellaista intohimoa, jota koetaan aamuyön tunteina tummaksi maalatuissa makuuhuoneissa. Tahdon innostua todella, haistaa metsän tuoksun Napapiirillä ja rakastella jokaisella mantereella edes kerran. Minä olen nuori, mutta silti pelkään, että minulta loppuu aika kesken.

Minä kunnioitan äitiäni naisena ja ihmisenä valtavasti. Arvostan sitä, ettei hän ole ikinä yrittänyt kasvattaa minua mihinkään sukupuolirooliin ja on opettanut minulle, kuinka suvaitsevuus auttaa näkemään auringonkukan siellä, missä muut näkevät vain vaatimattoman leskenlehden. Usein kaikki psykiatrit haluavat nähdä, että vaikealla äitisuhteella voidaan selittää monia ongelmia; minunkin äitisuhteestani on heidän puheissaan yritetty tehdä vaikeaa, vaikkei se sitä ole koskaan ollut. Minä päätin sairastua tietoisesti. En tahdo pohtia, oliko minulla jokin alttius siihen tai sysäsikö jokin ulkoinen tapahtuma minua kohti vuosien ketjureaktiota, jonka hidastamiseenkin vaadittiin paljon. Osittain vika on geeniekspressiossani, sen selityksen voin hyväksyä. Mutta ei, ei sekään ole äitini vika, ei sen enempää myöskään isäni. Rekombinaatio on evoluution etenemisen reunaehtoja. Välillä vain asiat menevät väärinpäin ja sekin on tarkoituksenmukaista.

Siinä kesäkuussa, jolloin tajusin pitäväni tytöistä, oli paljon ukkosöitä, hiostavan kuumia päiviä ja pyöräretkiä rannalle uimaan. Makasin patjalla mummin huoneen yläpuolella ja huomasin haaveilevani erään tutun tytön suutelemisesta. Ajatus sai minussa aikaan outoa kihelmöintiä. Olin silloin kai 12-vuotias. Hieman myöhemmin tutustuin poikiin intiimisti ja perusteellisesti, mutta ajauduin ehkä siihen siksi, että olin nähnyt mallin niin moneen kertaan ympärilläni. Vei kauan ennen kuin se sai minussa aikaan samanlaista kihelmöintiä kuin haave suudelmasta tytön kanssa. Ensimmäinen tyttösuhteeni oli paljon sen jälkeen, kun olin mennyt ensimmäistä kertaa pojan kanssa metsään aamuyöllä valkovuokkoja poimimaan, kuten meriselitys äidilleni kuului hänen udellessaan, miksi tulin kotiin vasta aamuseitsemältä. Se oli tainnuttava kokemus, kiemurtelin monta päivää sen jälkeen aina kuin ajatus nallelakanoista ja pehmeästä kielestä ihollani muistui mieleeni. Nykyisin tapailen avoimesti sekä naisia että miehiä, mutten voi väittää, että miehen läheisyys saisi minussa aikaan niin voimakkaan tunteen kuin naisen läheisyys. Olen tavannut vain yhden sellaisen miehen ja se on vain tilaston uskottavuuden kannalta vaadittava poikkeus. Koskaan en ole todella rakastanut ketään, mutta ihastunut monia kertoja eikä siinä ole koskaan ollut kysymys sukupuolesta, vaan solisluun kaaresta, vatsankuopasta ja nälkäisistä huulista.

Olen viime viikkoina syönyt hyvin vaihtelevasti, vähän kuitenkin, ja oksentanut paljon. Nielua ja ruokatorvea polttelee, mutta ahdistus kaikesta siitä ravintosisällöstä imeytymässä ohutsuoleni epiteeliin saa minut voimaan tahtomattanikin pahoin. En ole käynyt vaa'alla, mutta tiedän, että painoni on pudonnut. Sen voi todeta päälläroikkuvista vaatteista, kasvojen ihosta ja silmien loputtomasta tyhjyydestä. Myös olemattoman alhainen verenpaine kaikesta stressistäni huolimatta puhuu omaa kieltään. Olen valheen ammattilainen, osaan näytellä roolini niin hyvin, ettei oikeastaan haittaa, että kuiskaaja on sairastunut. Hymyilen, esitän kiinnostunutta, lenkkeilen ja keskustelen sivistyneesti kahvipöydässä. Eikä kukaan näe minusta läpi, koska musta möhkäle minun ja todellisuuden välillä imee kaiken siihen kohdistetun valon.

"Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa,
kaukana on minun sydämeni,
etäisellä saarella.
Valkoiset linnut lentävät edestakaisin
tuoden viestejä, että minun sydämeni elää.
Tiedän – kuinka se elää
hiilestä ja hiekastaterävillä kivillä."

-Edith Södergran (suom. Uuno Kailas)

Nothing needs to be said.

Aamulla heräsin hämmentävän hyväntuulisena huolimatta koko yön minua kuristaneesta pimeydestä, jossa ei hetkeksikään saanut sulkea silmiään. Luin Hesarin, söin porkkanaviipaleita ja jaksoin hetken spekuloida vaalituloksia. Viisi minuuttia jääkylmässä suihkussa, kirsikantuoksuiset hiukset ja kivulias polte ruokatorvessa. Meikkasin itseni esittämään elävää ja joku yritti hymyillä peilissä minun kasvoillani. Kämmenselässäni risteili ohut sininen laskimoverkon muodostama seitti sitoessani kengännauhoja: kuolleen kädet. Ihmisten katseiden kiertyessä minuun minusta tuntuu, että he katsovat lävitseni, sinne kauas, mihin minäkin haluaisin nähdä, mutta ruumiini on esteenä.

Illalla tulin kotiin ja annoin itselleni periksi; söin leipää, juustoa ja mysliä, hirveän määrän hiilihydraatteja ja liikaa rasvaa, hitusen onneksi ravintokuitua. Kestin itseäni puoli tuntia. Strutsi piiloutuu työntämällä pään hiekkaan ja uskoo, ettei kukaan muukaan näe, ellei itse voi nähdä. Minä istuin huoneessani silmät kiinni, tärisin ja kiedoin itseni syvemmälle lämpimän villan pehmeyteen. Aamulla tyttömäisen hennosti kirsikalle tuoksuneet hiukset olivat saaneet oksennuksesta lisäsävyn ilmiasuunsa. Oksennuksen tuoksu saa minut aina uudelleen ajattelemaan oksentamista, kunnes karvaan suolahapon maku uuvuttaa minut. Kylpyhuoneen vihreä pyöreä matto on pehmeä, en enää kadu hetkeäkään sen ostamista, vaikka se maksoi omaisuuden.

Minä olen vieraantunut itsestäni. Tyhjä kuori, jolla on minun kasvoni ja kaikki minun teennäiset maneerini juoksee velvollisuudesta toiseen, hymyilee, selviytyy ja jaksaa mitä vain. Minun ranteessani ei tunnu pulssia ja silmissä asuu ikävä kauas pois, jonne matkatakseen täytyy oppia näkemään ensin lähelle. Olen jakautunut kahtia ja minun puoliskojeni tulisi saavuttaa kommunikaatioyhteys, jotta voisin joskus olla eheämpi. Nyt olen kuin valtameri ilman pohjaa; kylmä vesi hyväilee ihoani ja hydrostaattinen paine kasvaa edetessäni koko ajan syvemmälle. Pimeys ei vain koskaan pääty ja lopulta rusennun paineen alle. Minä tarvitsen pohjan, jonkin rajan, jonka kohdalla ymmärtää, että pitää kääntyä takaisinpäin.

Ulkona kylmä tuuli ja kosteus tunkeutuvat paitani alle. Tiedän, että ne ovat tulleet taas jäädäkseen. Silti haluaisin hetken tuntea rikkipurrut huulet solisluuni kaarella, jotka tuntevat tiensä tähtisumuun.

"Sydämessäni istuu vielä jättiläisiä
synkin kasvoin,
pusertaen kiviset kätensä ankarasti yhteen.
He astuvat kerran pimennoistaan esiin –
he kutsuvat sinua – tuska.
Iske, säkenöivä moukari, kivistä kuvaa.
Louhi sieluni esiin,
jotta se löytäisi sanoja,
joita ei ole koskaan ollut ihmisen kielellä."

-Edith Södergran (suom. Uuno Kailas)

Speeding cars.

Viime aikoina olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Hetki kaukana kirjapinojen ja liian lyhyiden vuorokausien täyttämästä arjesta sai minut ajattelemaan, kuinka eri tavalla voisin elää elämääni. Tuntuu, että kaikki aika karkaa käsistäni ja aivan pian on liian myöhäistä - kaikkeen. Pelkään, että minusta tulee onneton ja katkera, koska jonain päivänä minäkin antaudun siihen muottiin, johon meistä jokaisen tulisi sopia. Vuosien kuluttua elän avioliitossa, jossa kulissit ovat kauniita ja niitä kannattelevat narut monin sitein vahvistetut. Elän vain työtäni varten enkä muista enää, miltä tuntuu kiihottua pelkästä katseesta tai kuinka kovat kädet kulkivat määrätietoisesti ihoni kimmoisen reitin keskellä Helsinkiä lehtien väistyessä talven tieltä. Haluan tehdä kaikkeni, etten unohtaisi. Minä todella tiedän, mitä haluan tehdä elämälläni, mutta pelkään, ettei siihen todellisuuteen mahdu kirpeän kepeitä hetkiä mustissa silkkilakanoissa siellä, missä meri kulkee ihmisillä verenkierrossa. En voi saada upean uran lisäksi viikkokausia rajua rakkautta ilman tyhjiä sanoja tai lupauksia. Aikaisemmin vastaus kysymykseen, mistä olen valmis luopumaan, tuntui itsestäänselvältä. Olen alkanut epäröidä.

Minun on vaikea keskittyä opiskeluun, jätän tenttejä väliin enkä saa itseäni aamuisin pakotettua luennoille. Minä en halua muuttua niin harmaaksi, ettei minua enää erota paikalleen unohtuneesta raskaasta pilvimassasta. Haluan akateemisen loppututkinnon, en voisi elää itseni kanssa ilman sitä. Koulutusohjelma, jossa nyt opiskelen, ei vain johda askelta lähemmäs niitä hetkiä, jolloin auringon voi tuntea aivan lähellä, vaikka muuten täyttäisikin vaatimuksen. Yritän keskittyä nyt siihen, ettei minun ensi syksynä olisi enää pakko palata jatkamaan puuduttavia laboratoriakursseja tai kasviluentoja.

Havahduin eräänä päivänä siihen, etten ole itkenyt pitkään aikaan. Tarkemmin mietittyäni totesin myös, ettei muutenkaan ole oikein mikään tuntunut miltään. Tunteiden värikirjosta on jäänyt jäljelle vain himmeät sävyt, kaikki huiput ovat kuluneet pois; olen kuin vuosisadan elänyt maalipinta, joka kaipaa kipeästi uudistusta. En innostu todella mistään enkä suutu kenellekään niin, että voisin tuntea adrenaliinin virtaavan ihoni alla laajentaen verisuonia. Yritän vain selvitä päivästä toiseen, väsyn ja hymyilen, ettei kukaan huomaisi. En minä todella halua parantua, koska sitten en voi hallita enää mitään. Illalla käperryn untuvapeittoni lämpöön ja heikko ahdistus hiipii salakavalasti minuun. Minun täytyy voittaa se ennen kuin se saa minut kokonaan otteeseensa. Ei minulla ole vaihtoehtoja. Vaikka en voikaan hengittää pinnalla minulle elintärkeää kaasuseosta, voin silti päättää, mikä pohjan vesikasveista kuristaa minut.

Täydellisyys tarkoittaa kuolemaa. Joskus halusin olla täydellinen, luurangonlaiha soturiprinsessa, joka selviytyy, mistä tahansa. Toisinaan haluan vieläkin. Tavoitellessani täydellisyyttä kaikki muu menetti merkityksensä: ihmiset, tuoksut, elämä... Enkä ymmärtänyt, että jos millään muullakaan ei ole merkitystä, ei täydellisyydelle ole kontrastipintaa. Jäljelle jää vain tyhjyys, joka pakottaa kulkemaan vielä syvemmälle, kunnes kaikki ovet takana sulkeutuvat.

"Kylmä kuin metalli,
tyhjä kuin sydän
Minä olen matkalla takaisin pimeään"

-Aki Yrjänä

Jigsaw feeling.

Kaivoin pölyn ja unohduksen alta Siouxsie and the Bansheesin levyn The Scream. Muistan levykaupan, jonne kuljettiin kierteisiä portaita maan alle ja jossa tuoksui aina edellisen illan rantajuhlat. Siellä kädet vapisten ostin ensimmäiset punklevyni rastatukkaiselta pojalta, jonka suussa paloi aina sätkä ja silmät rakastivat koko maailmaa. Näistä levyistä tulee edelleen kipeä kaipaus loputtomiin jatkuvalle rannalle ja puistoon, jossa joukko niitteihin ja revittyihin farkkuihin puettuja brittinuoria ottivat lämpimästi vastaan takkutukkaisen suomalaistytön. Sääli, että yhteydenpito niihinkin ihmisiin kuihtui jo vuosia sitten.

Vaikka takut ovat suoristuneet ja silmäluomet eivät katoa enää raskaan meikin alle, pala sitä toiveikasta punkkarityttöä elää minussa yhä. Kuusi vuotta sitten maailman pelastaminen tuntui helpolta, nyt jälkikäteen tuntuu naiivilta, kuinka kuvittelin voivani muuttaa maailmaa boikotoimalla Coca-Colaa ja McDonald'sia tai tanssimalla Reclaim the Streets -tapahtumassa kaduilla. Puhuin kovaan ääneen siitä, kuinka kapitalismi on vain laillistettua rikollisuutta.
Jossain vaiheessa vaihdoin paremman maailman etsimisen yhteiskunnalliseen tehokkuuteen. Harmaina päivinä, joina loska on kastellut kengät puoli kilometriä ennen kotia, olen surullinen.

Havahduin tänään myös kaipaamaan oikeita kirjeitä oikeilta ihmisiltä. Nykyisin minua muistaa postiluukun kautta vain pankki ja puhelinyhtiö. Jos kotiin tullessani havaitsisin saaneeni ihmiseltä tuoksuvan kirjeen, jossa on postimerkki ja käsinkirjoitettu osoite, viivaa näyttävään sydänkäyräänkin löytyisi uusi rytmi.

Luin vähän aikaa sitten ruotsalaisen artikkelin, jonka mukaan joka viides anoreksiaan sairastuneista ihmisistä kuolee erilaisiin sydän- ja sisäelinsairauksiin, jotka ovat seurausta vuosien nälästä ja tarpeesta päästä kauemmas kuin kukaan muu. Tällä hetkellä haluan syödä; tuntea, kuinka lämmin veri kulkee ihoni alla ja nähdä peilistä muutakin kuin jonnekin seinän taakse katoavat silmät. Minulla on takana pitkä tie, jonka päätepistettä ei voi vielä nähdä - ei ehkä ikinä. Aina voi kuitenkin yrittää valita aurinkoisemman puolen, jota kulkiessa kostea ruoho hyväilee jalkapohjia.

Aurinkoisina päivinä, jolloin alastomat puutkin näyttäytyvät kauniina, kaipaus toiseen ihoon on suurin.


"Kun se oppi suutelemaan,
se silkasta rakkaudesta
söi hoitajansa
kalusi luut puhtaiksi
ja oli vihdoin kylläinen
kuin umpeenluotu hauta."

-Eira Stenberg