Cold morning.

Aamulla heräsin ikävään, joka sai kädet tärisemään ja veden valumaan silmistä ärsyttäen rasittunutta silmänympärysihoa. Olen tarpeeksi väsynyt myöntämään, ettei yksinäisyys ole unelmieni rakastaja. Vuosien kuluessa olen kehittynyt ammattilaiseksi hukkaamaan tilaisuuksia ja ihmisiä, joilla on köysikokoelma ja maailman kaunein hymy. Vaikka olenkin kovien tieteiden ystävä, ei se estä sitä, ettenkö minäkin haluaisi välillä viettää yötäni pehmeässä sylissä ja hukkua sametinsiniseen valtamereen. Jos aikaa olisi enemmän, ehkä minulla olisi useammin mahdollisuus siihen. Vihaan 'jospa sitten' -maailmaa.

Opintojen suunnitteleminen on yllättävän raskasta. Vaikka viime viikolla minusta koko syksy näytti selkeältä, tänään se meni taas kokonaan uusiksi. Enkä vieläkään ole aivan varma, mitä kaikkea aion syksyyni mahduttaa. Vihaan epävarmuutta, koska se hajottaa minua.

Vaikka saatoinkin syödä viime viikolla normaalinkaltaisesti, nyt kaikki katoaa taas hallinnastani. Olen yhtä vahvoilla tässä taistelussa kuin lyijykappale gravitaatiota vastaan. Vaikka pyristelisin vastaan, putoan kuitenkin huomattavalla nopeudella takaisin maahan. Välillä läheiseni ihmettelevät, kuinka kurkkuni voi olla jatkuvasti kipeä tai miksi minua pyörryttää aina. En enää muista, millaista on nousta ylös penkiltä ilman, että silmissä sumenee.

Olen niin väsynyt kuulemaan sitä, kuinka paljon vanhemmalta näytän. Eräänä aamuna itsekin pelästyin peilikuvaani: mihin se nuori tyttö katosi? Tämän pitäisi olla elämäni hauskinta aikaa, ei väsyttävintä.

Haluaisin päiväksi takaisin prahalaisiin raitiovaunuihin ja Kaarlensillan ihmisvilinään ennen kuin annan syksyn muuttaa minuun.

"Päivän paljouden takana on yö
Meidän äitimme
Öiden ykseyden välillä
Päivät värisevät kuplina
Ja mieli on kasvain eläimen päässä

Ettenkö silti kutsuisi rakkaudeksi
Suhdetta öiden välillä"

-A. W. Yrjänä