Excuse me while I kill myself.

Havahduin tänään pohtimaan itseäni ja lähipiiriäni, ja heräsin tosiasiaan, että mielenterveysongelmat ovat vakiinnuttaneet viimeisen parin vuoden aikana pysyvämmän paikan muodissa kuin Prada. Tämän toteamuksen tarkoitus ei ole missään tapauksessa vähätellä mielenterveysongelmia. Murrosikään liittyy normaalina tietynlainen kuohunta, jota voisi kutsua hieman laimenneella sanalla 'angsti'. Itselläni se kuohunta ei jäänyt normaaleihin uomiinsa, vaan murrosikään kuulumaton väkivaltainen itseinho saapui arkipäiviini. Ainakin vielä 7 vuotta sitten viiltely oli melko huomiotaherättävä ongelma, vaikka silloin - ainakaan minun - tarkoituksena ei ollut paljastaa sitä kenellekään. Syömishäiriöön olin kehittänyt suhteen jo hieman aikaisemmin. Myöhemmin olen myös viettänyt laatuaikaa alan ammattilaistensa kanssa vakavan masennuksen ja loppuunpalamisen vuoksi. Enkä minä ole läheskään ainoa, jonka sairaushistoria vilisee pienellä printattua tekstiä monen A4:sen verran alle parikymppisenä. Mikä meitä vaivaa?

Lähipiirissäni lähes jokainen on kärsinyt masennuksesta, erilaisista neurooseista tai työ/koulu-uupumuksesta. Melko moni on kuluttanut aikaansa myös sairaalahoidossa ongelmiensa takia. Joidenkin vähemmän minulle läheisten ihmisten kohdalla minusta on tuntunut, että he ovat saattaneet sairastua ihan vain velvollisuudesta; kukaan ei ole nykyisin uskottava, ellei voi kahvipöytäkeskusteluissa ottaa kantaa uusimpien masennuslääkkeiden tehoon tai vertailla psykiatreja. Joillekin julkisuuden henkilöille mielenterveysongelmat tuntuvat olevan verrattavissa uuteen käsilaukkuun tai miessuhteeseen: kertomalla 'yksinoikeudella' vaikeuksistaan jollekin keltaiselle lehdelle pysyy taas pari kuukautta ihmisten muistissa ja keikkoja löytyy. (tarkoitukseni ei ole väittää, etteivätkö heidänkin ongelmansa voisi olla todellisia)

Vaikka media onkin ihastunut uutisoimaan nuorten masennuksen lisääntymisestä ja iskelmätähtien vaikeasta masennuksesta ja alkoholiongelmista, mielestäni on unohdettu olennaisin asia: pohjimmaisten syiden etsiminen. Omakohtaisesti en halua syyttää vaikeaa lapsuutta eikä taustaltani löydy vanhempien avioeroa tai mitään muutakaan trendikästä selitystä sille, että viiltää ranteet auki ja 'haluu niinku kuolla'. Enkä rehellisesti halua väittää, että polttaisin kynttilää molemmista päistä yhteiskunnallisen tehokkuuden nimissä. Pehmeiden arvojen jäätyä 90-luvulle täytyy yksinkertaisesti olla parempi kuin kaikki muut voittaakseen taistelun vähentyneistä työpaikoista, parhaista parisuhteista ja merenrantanäköalasta.

Luulen, että psykiatri- ja psykologiliitot kiittävät nykyistä tilannetta. Pitäisiköhän pohtia vakavasti em. ammatteja, ettei tarvitsisi stressata akateemisten alojen kiristyneestä työtilanteesta. Meidän ikäpolvi elää kuitenkin vielä kohtuullisen kauan - elleivät sitä ennen löydä ranteistaan valtimoita laskimoiden alta - ja tulee todellakin tarvitsemaan niitä mielenterveyspalveluja.

"En mä tiedä enää tietä
joka johtais perille
en mä muista osoitteita
enkä paljon muutakaan"

-Samuli Putro