Let me go.

Olen ahdistunut ja tuntuu, että kaikki kaatuu ihan pian. Löysin asunnon, ainakin hetkeksi. Sen pitäisi helpottaa asioita, mutta tuntuu, että kaikki on edelleen ihan sekaisin enkä saa kiinni mistään, koska kaikki pinnat ovat vain karmiininpunaiseksi maalattua seinää. Olen ihan sekaisin sen suhteen, mitä aion opiskella ja miten selviän siitä. Taipumuksenani on tehdä liikaa.

Minun on niin valtava ikävä. Haluaisin tuntea taas ne sormet lantiollani ja hymyillä mustemille seuraavana aamuna. Tuntea oloni hullaantuneeksi ja vastuuntunnottomaksi, istua Siltavuorenpenkereellä ja nauraa koiranulkoiluttajalle. Mutta ehkä en kuulu siihen maailmaan, koska päästin sen käsistäni.

Tuntuu, että päivät ovat niin tasaisen harmaita, ettei niiden väliä voi enää erottaa. Ajasta on tullut niin epämääräinen käsitä, koska kaikki näyttää aina samalta. Tai sitten syksy on muuttanut vain minuun, se haluaa väsyttää minut ja vaatii minut luopumaan lehdistäni. Olen jatkuvasti tuulen ja kylmän armoilla enkä edes jaksa taistella vastaan.

Viime viikolla oli fuksiaiset. Nyt olen valmis myöntämään, että opiskeluaika on elämäni hauskinta aikaa. Mieletön yhteisöllisyyden tunne, tuntui hyvältä, että oli paljon ihmisiä ympärillä ja sai nauraa ja suhtautua asioihin vähemmän vakavasti. Olen itkenyt viime kuukausina niin paljon, että naurusta tulevat rypyt ovat vain positiivista vaihtelua.

Nyt haluaisin lämpimän peiton alle, opetella olemaan hellä ja hullaantua uudelleen. Mika Waltari on sanonut, että rakastuminen on mielen lahoutta; juuri sitä minä nyt tahdon.

Tänään minuun muuttivat
syksyn ensimmäiset lehdet
ja raitiovaunut alkoivat
ajaa minusta pysyvästi ohi