Nothing needs to be said.

Aamulla heräsin hämmentävän hyväntuulisena huolimatta koko yön minua kuristaneesta pimeydestä, jossa ei hetkeksikään saanut sulkea silmiään. Luin Hesarin, söin porkkanaviipaleita ja jaksoin hetken spekuloida vaalituloksia. Viisi minuuttia jääkylmässä suihkussa, kirsikantuoksuiset hiukset ja kivulias polte ruokatorvessa. Meikkasin itseni esittämään elävää ja joku yritti hymyillä peilissä minun kasvoillani. Kämmenselässäni risteili ohut sininen laskimoverkon muodostama seitti sitoessani kengännauhoja: kuolleen kädet. Ihmisten katseiden kiertyessä minuun minusta tuntuu, että he katsovat lävitseni, sinne kauas, mihin minäkin haluaisin nähdä, mutta ruumiini on esteenä.

Illalla tulin kotiin ja annoin itselleni periksi; söin leipää, juustoa ja mysliä, hirveän määrän hiilihydraatteja ja liikaa rasvaa, hitusen onneksi ravintokuitua. Kestin itseäni puoli tuntia. Strutsi piiloutuu työntämällä pään hiekkaan ja uskoo, ettei kukaan muukaan näe, ellei itse voi nähdä. Minä istuin huoneessani silmät kiinni, tärisin ja kiedoin itseni syvemmälle lämpimän villan pehmeyteen. Aamulla tyttömäisen hennosti kirsikalle tuoksuneet hiukset olivat saaneet oksennuksesta lisäsävyn ilmiasuunsa. Oksennuksen tuoksu saa minut aina uudelleen ajattelemaan oksentamista, kunnes karvaan suolahapon maku uuvuttaa minut. Kylpyhuoneen vihreä pyöreä matto on pehmeä, en enää kadu hetkeäkään sen ostamista, vaikka se maksoi omaisuuden.

Minä olen vieraantunut itsestäni. Tyhjä kuori, jolla on minun kasvoni ja kaikki minun teennäiset maneerini juoksee velvollisuudesta toiseen, hymyilee, selviytyy ja jaksaa mitä vain. Minun ranteessani ei tunnu pulssia ja silmissä asuu ikävä kauas pois, jonne matkatakseen täytyy oppia näkemään ensin lähelle. Olen jakautunut kahtia ja minun puoliskojeni tulisi saavuttaa kommunikaatioyhteys, jotta voisin joskus olla eheämpi. Nyt olen kuin valtameri ilman pohjaa; kylmä vesi hyväilee ihoani ja hydrostaattinen paine kasvaa edetessäni koko ajan syvemmälle. Pimeys ei vain koskaan pääty ja lopulta rusennun paineen alle. Minä tarvitsen pohjan, jonkin rajan, jonka kohdalla ymmärtää, että pitää kääntyä takaisinpäin.

Ulkona kylmä tuuli ja kosteus tunkeutuvat paitani alle. Tiedän, että ne ovat tulleet taas jäädäkseen. Silti haluaisin hetken tuntea rikkipurrut huulet solisluuni kaarella, jotka tuntevat tiensä tähtisumuun.

"Sydämessäni istuu vielä jättiläisiä
synkin kasvoin,
pusertaen kiviset kätensä ankarasti yhteen.
He astuvat kerran pimennoistaan esiin –
he kutsuvat sinua – tuska.
Iske, säkenöivä moukari, kivistä kuvaa.
Louhi sieluni esiin,
jotta se löytäisi sanoja,
joita ei ole koskaan ollut ihmisen kielellä."

-Edith Södergran (suom. Uuno Kailas)