Inside the city of glass.

Ensimmäinen tuoksu mielessäni on kirjaston vanhan paperin ja kovien kansien sekoitus. Siellä minuutit ovat venyneet tunneiksi eikä päivien rajaa voi enää nähdä. Mieleni on täynnä hermoston anatomisia rakenteita, relaksaatioaikoja ja vaimenemislakeja. Herään keskellä yötä painajaiseen, jossa en muista pyramidiradan neuroneita. Minä teen aina asiat perusteellisesti; toiset raivaavat itselleen näkymän aamuaurinkoon kaatamalla tiellä olleen puun, minä revin puun juurineen, ettei siitä enää koskaan tulevaisuudessakaan tule ongelmaa. Jollekin riittää selitykseksi, että lehdet putoavat puusta syksyllä kylmyyden takia, minulle näköaistiin perustuvat selitykset eivät riitä. Tahdon ymmärtää molekyylitason tapahtumat ennen kuin voin suoraan väittää jonkin asian tapahtuvat tietyn syy-seuraussuhteen mukaan. Minuuteni on tarpeeksi virheellinen, en halua sotkea ulkoista todellisuutta inhimillisyyteen tyypillisillä väärillä johtopäätöksillä.

Minä olen aina halunnut erottua harmaasta tiiliseinästä, herättää keskustelua olemuksellani ja mielipiteilläni. Vaaleanpunaiset hiukset ja pillifarkut - vuosia ennen kuin ne löysivät tiensä taas massateinin rasvakerroksen peittämiin jalkoihin - olivat aikoinaan tavaramerkkini. Lukioon siirryttäessä peityin päästä varpaisiin mustaan, olin synkkä goottineito, jonka seksielämä kiinnosti monia usein tunnin pääaihetta enemmän. Minua viehätti olla jännittävä, osin sen takia hakeuduin aina vaarallisempiin suhteisiin, säilyttääkseni muiden mielenkiinnon. Jossain vaiheessa halusin enemmän ja enemmän kipua vain sen takia, ettei mikään oikeastaan tuntunut muuten miltään. Minua on hakattu, viillelty, kuristettu ja sidottu omasta tahdostani. Vaati paljon aikaa ennen kuin viehtymys sadomasokismiin muuttui suunnattomasta itsetuhosta kontrolloiduksi harrastukseksi, sellaiseksi harrastukseksi, joka saa ruusujen piikit tuntumaan pehmeiltä hyväilyiltä. Minä haluan hallita kaikkea ja pitää kaiken koossa, mutta tuntuu rauhoittavalta, että on olemassa hetkiä, jolloin joku muu päättää puolestani. Yliopistossa identiteettini on muokkautunut tasapainottomaksi sekoitukseksi kiivasta punkkarityttöä ja etäistä goottineitoa. Enkä minä edes halua saavuttaa tasapainoa, koska kaikkein kiehtovinta tieteessäkin ovat ilmiöt, joiden ymmärtäminen vaatii työtä ja vanhojen toimintamallien hylkäämistä.

Repiessäni itseni aamulla pois lämpimän untavapeiton syleilystä vajosin pian takaisin sängylle tajuttomana. Vereni suonen seinämiin kohdistama voima alkaa olla olemattoman pieni enkä tiedä, kuinka kauan sydänlihaskudoksenikaan jaksaa tehdä työtä vääristyneissä olosuhteissa. Ranteessa tuntuu hädintuskin pulssi ja minuuttitilavuus ei juurikaan kulje iholaskimoiden kautta. Elimistölläni ei ole varaa menettää energiaa avaruuteen. Pitkäkestoisessa kataboliassa typpitasapaino ja mineraalitasapainot muuttuvat negatiivisiksi, puolustusreaktiot menettävät tehoaan ja vasta-aineiden muodostus vähenee, entsyymireaktiot heikkenevät typen puutteen seurauksena ja suolen epiteeli haurastuu; ne ovat vain osa hinnasta, jonka olen joutunut maksamaan laastarilapuista, joilla on peitetty haurastumat minuudessani.

Haluaisin kesällä nauttia vastaleikatun nurmen tuoksusta, ujoista suudelmista kirsikan kukkiessa ja kutittavasta tunteesta lentokoneen laskeutuessa tuntemattomalle lentokentälle. Valehtelen itselleni hymyillen, että pian voin taas elää pidättämättä hengitystä. Ei mikään minussa muutu, vaikka valon määrä lisääntyy. Minä olen ahdistunut ja väsynyt, vaikka välillä auringonoranssit hetket saavat minut raukeana hymyilemään nautinnosta. Olen vain heijastus lämpöä absorboivasta marmoripinnasta eikä heijastusta voi koskettaa sen katoamatta.

Waltarin Koiranheisipuussa puhutaan läpikulkuhuoneista; minä olen unohtunut niiden synkkiin käytäviin, joista pääsee todella pois vasta sitten, kun on Hekaten aika. Minä haluan löytää tieni pois sieltä ennen kuin tien päätepisteessä on vain mustaa tyhjyyttä. Onnellisuus on epävakaa ja tuntematon tila, jonka saavuttaa vasta, kun hyväksyy sairauden osaksi itseään. Hyväksyntää seuraa mahdollisuus elää vapaana sairaudesta - vaikkakin se vaatii kuukausia tai vuosia kyyneliä, kipua, epäonnistumisen pelkoa, epäonnistumista ja lopulta hetken, jolloin kukat tuoksuvat taas kesältä ja huulilla kihelmöi suudelman maku oksennuksen sijaan. Sitä kannattaa tavoitella, koska kaikesta tuskasta huolimatta, koko prosessin ajan voi tuntea olevansa enemmän elossa kuin yhtenäkään läpikulkuhuoneissa vietetyistä hetkistä.

"Että saisi tuntea eikä koskaan unohtaa
Että osaisi lukea merkit
Näkisi jokapäiväisen lokin leivän haussaan

Haistaisi meren läheisyyden kuin kodin
Kantaisi mukanaan kaupungit

Joissa on huokaillut
Epäillyt valinneensa väärin"

-Aki Yrjänä