Jigsaw feeling.

Kaivoin pölyn ja unohduksen alta Siouxsie and the Bansheesin levyn The Scream. Muistan levykaupan, jonne kuljettiin kierteisiä portaita maan alle ja jossa tuoksui aina edellisen illan rantajuhlat. Siellä kädet vapisten ostin ensimmäiset punklevyni rastatukkaiselta pojalta, jonka suussa paloi aina sätkä ja silmät rakastivat koko maailmaa. Näistä levyistä tulee edelleen kipeä kaipaus loputtomiin jatkuvalle rannalle ja puistoon, jossa joukko niitteihin ja revittyihin farkkuihin puettuja brittinuoria ottivat lämpimästi vastaan takkutukkaisen suomalaistytön. Sääli, että yhteydenpito niihinkin ihmisiin kuihtui jo vuosia sitten.

Vaikka takut ovat suoristuneet ja silmäluomet eivät katoa enää raskaan meikin alle, pala sitä toiveikasta punkkarityttöä elää minussa yhä. Kuusi vuotta sitten maailman pelastaminen tuntui helpolta, nyt jälkikäteen tuntuu naiivilta, kuinka kuvittelin voivani muuttaa maailmaa boikotoimalla Coca-Colaa ja McDonald'sia tai tanssimalla Reclaim the Streets -tapahtumassa kaduilla. Puhuin kovaan ääneen siitä, kuinka kapitalismi on vain laillistettua rikollisuutta.
Jossain vaiheessa vaihdoin paremman maailman etsimisen yhteiskunnalliseen tehokkuuteen. Harmaina päivinä, joina loska on kastellut kengät puoli kilometriä ennen kotia, olen surullinen.

Havahduin tänään myös kaipaamaan oikeita kirjeitä oikeilta ihmisiltä. Nykyisin minua muistaa postiluukun kautta vain pankki ja puhelinyhtiö. Jos kotiin tullessani havaitsisin saaneeni ihmiseltä tuoksuvan kirjeen, jossa on postimerkki ja käsinkirjoitettu osoite, viivaa näyttävään sydänkäyräänkin löytyisi uusi rytmi.

Luin vähän aikaa sitten ruotsalaisen artikkelin, jonka mukaan joka viides anoreksiaan sairastuneista ihmisistä kuolee erilaisiin sydän- ja sisäelinsairauksiin, jotka ovat seurausta vuosien nälästä ja tarpeesta päästä kauemmas kuin kukaan muu. Tällä hetkellä haluan syödä; tuntea, kuinka lämmin veri kulkee ihoni alla ja nähdä peilistä muutakin kuin jonnekin seinän taakse katoavat silmät. Minulla on takana pitkä tie, jonka päätepistettä ei voi vielä nähdä - ei ehkä ikinä. Aina voi kuitenkin yrittää valita aurinkoisemman puolen, jota kulkiessa kostea ruoho hyväilee jalkapohjia.

Aurinkoisina päivinä, jolloin alastomat puutkin näyttäytyvät kauniina, kaipaus toiseen ihoon on suurin.


"Kun se oppi suutelemaan,
se silkasta rakkaudesta
söi hoitajansa
kalusi luut puhtaiksi
ja oli vihdoin kylläinen
kuin umpeenluotu hauta."

-Eira Stenberg