Date with time.

Minun on aina ollut vaikea mukautua vaadittuun malliin, olen luonteeltani kuin vesi, joka keväällä tulvan aikaan muokkaa joenuoman haluamaansa muotoon kunnioittamatta aikaisempaa reittiä. Pelkään suunnattomasti sitä, että jonain päivänä hyväksyin vain aiemman uoman ja annan itseni valua aiempien painaumien suuntaan yrittämättä edes muuttaa niitä. Ilman muutosta aiempaan ei ole kontrastia ja ilman kontrastia mikään pinta ei erotu toisesta. Elän jatkuvasti konfliktialueella, koska mieleni on jakautunut kahtia, eivätkä puoliskoni kykene elemään rauhaisasti samalla maaperällä. Osa minusta haluaisi elää viettien varassa kyseenalaistaen oikeiksi mielletyt elämäntavat ja yhteiskuntarakenteet, toinen puoleni yrittää väkivalloin hillitä ja alistaa sen osan sopeutumaan ja elämään normaalia elämää. En halua, että jälkimmäinen puoli minusta pääsee vallalle, mutta luulen, että jossain vaiheessa levoton ja impulsiivinen puoleni vain väsyy taistelemaan aina ja kaikkia vastaan.

Haluaisin rakastua niin, että tukehdun siihen tunteeseen. En minä välttämättä vaadi rakkaudelleni ihmistä kohteeksi, jokin asia tai harrastus riittäisi, kunhan se saisi minut tuntemaan sellaista intohimoa, jota koetaan aamuyön tunteina tummaksi maalatuissa makuuhuoneissa. Tahdon innostua todella, haistaa metsän tuoksun Napapiirillä ja rakastella jokaisella mantereella edes kerran. Minä olen nuori, mutta silti pelkään, että minulta loppuu aika kesken.

Minä kunnioitan äitiäni naisena ja ihmisenä valtavasti. Arvostan sitä, ettei hän ole ikinä yrittänyt kasvattaa minua mihinkään sukupuolirooliin ja on opettanut minulle, kuinka suvaitsevuus auttaa näkemään auringonkukan siellä, missä muut näkevät vain vaatimattoman leskenlehden. Usein kaikki psykiatrit haluavat nähdä, että vaikealla äitisuhteella voidaan selittää monia ongelmia; minunkin äitisuhteestani on heidän puheissaan yritetty tehdä vaikeaa, vaikkei se sitä ole koskaan ollut. Minä päätin sairastua tietoisesti. En tahdo pohtia, oliko minulla jokin alttius siihen tai sysäsikö jokin ulkoinen tapahtuma minua kohti vuosien ketjureaktiota, jonka hidastamiseenkin vaadittiin paljon. Osittain vika on geeniekspressiossani, sen selityksen voin hyväksyä. Mutta ei, ei sekään ole äitini vika, ei sen enempää myöskään isäni. Rekombinaatio on evoluution etenemisen reunaehtoja. Välillä vain asiat menevät väärinpäin ja sekin on tarkoituksenmukaista.

Siinä kesäkuussa, jolloin tajusin pitäväni tytöistä, oli paljon ukkosöitä, hiostavan kuumia päiviä ja pyöräretkiä rannalle uimaan. Makasin patjalla mummin huoneen yläpuolella ja huomasin haaveilevani erään tutun tytön suutelemisesta. Ajatus sai minussa aikaan outoa kihelmöintiä. Olin silloin kai 12-vuotias. Hieman myöhemmin tutustuin poikiin intiimisti ja perusteellisesti, mutta ajauduin ehkä siihen siksi, että olin nähnyt mallin niin moneen kertaan ympärilläni. Vei kauan ennen kuin se sai minussa aikaan samanlaista kihelmöintiä kuin haave suudelmasta tytön kanssa. Ensimmäinen tyttösuhteeni oli paljon sen jälkeen, kun olin mennyt ensimmäistä kertaa pojan kanssa metsään aamuyöllä valkovuokkoja poimimaan, kuten meriselitys äidilleni kuului hänen udellessaan, miksi tulin kotiin vasta aamuseitsemältä. Se oli tainnuttava kokemus, kiemurtelin monta päivää sen jälkeen aina kuin ajatus nallelakanoista ja pehmeästä kielestä ihollani muistui mieleeni. Nykyisin tapailen avoimesti sekä naisia että miehiä, mutten voi väittää, että miehen läheisyys saisi minussa aikaan niin voimakkaan tunteen kuin naisen läheisyys. Olen tavannut vain yhden sellaisen miehen ja se on vain tilaston uskottavuuden kannalta vaadittava poikkeus. Koskaan en ole todella rakastanut ketään, mutta ihastunut monia kertoja eikä siinä ole koskaan ollut kysymys sukupuolesta, vaan solisluun kaaresta, vatsankuopasta ja nälkäisistä huulista.

Olen viime viikkoina syönyt hyvin vaihtelevasti, vähän kuitenkin, ja oksentanut paljon. Nielua ja ruokatorvea polttelee, mutta ahdistus kaikesta siitä ravintosisällöstä imeytymässä ohutsuoleni epiteeliin saa minut voimaan tahtomattanikin pahoin. En ole käynyt vaa'alla, mutta tiedän, että painoni on pudonnut. Sen voi todeta päälläroikkuvista vaatteista, kasvojen ihosta ja silmien loputtomasta tyhjyydestä. Myös olemattoman alhainen verenpaine kaikesta stressistäni huolimatta puhuu omaa kieltään. Olen valheen ammattilainen, osaan näytellä roolini niin hyvin, ettei oikeastaan haittaa, että kuiskaaja on sairastunut. Hymyilen, esitän kiinnostunutta, lenkkeilen ja keskustelen sivistyneesti kahvipöydässä. Eikä kukaan näe minusta läpi, koska musta möhkäle minun ja todellisuuden välillä imee kaiken siihen kohdistetun valon.

"Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa,
kaukana on minun sydämeni,
etäisellä saarella.
Valkoiset linnut lentävät edestakaisin
tuoden viestejä, että minun sydämeni elää.
Tiedän – kuinka se elää
hiilestä ja hiekastaterävillä kivillä."

-Edith Södergran (suom. Uuno Kailas)