Sleeping with ghosts.

Tärisen ja palelen, liioitellen haluaisin sanoa, etten ole saanut unta moneen vuoteen. Syksy on saapunut ja ulkona hämärtyy jo alkuillasta. Minussa pimeys on kaikkina vuorokauden hetkinä ja kevääseen on niin valtavan pitkä matka. Vaikka elimistöni yrittääkin luoda minulle lisäsuojaa kylmyyttä vastaan, minä jäädyn ennen ensimmäisiä lumisateita. Toisinaan epäilen, kulkeeko veri enää ääreisraajojeni kautta, koska ohuen ihon ja pehmeän nukan alla verisuonet ovat paenneet kauas pinnasta.

Välillä sydämeni lyö niin nopeasti, että en hämmästyisi rytmihäiriöistä. Toisinaan pulssiani ei voi tuntea ranteesta, vaikka tiedän, mistä sitä tulisi etsiä. Tuntuu, että välillä sydän joutuu yrittämään liikaa selvitäkseen tehtävistään, aivan kuten minäkin. Sydän tekee sen säilyttääkseen tasapainon, kenties minäkin? Välillä pulssin kadotessa ja verenpaineen seikkaillessa käsittämättömän alhaalla, minunkin tekisi mieli luovuttaa.

Minun on vaikea suhtautua ihmisiin. Haluan elämääni ihmisen, joka ei ole niin kuin kaikki muut, mutta pelkään luottaa niin paljon kehenkään. Entä jos en pystykään siihen? Silloin loukkaisin valtavasti jotain minulle tärkeää ihmistä ja tunteet ovat niin monimutkaisia, että ei ole yhdessä yössä unohdettu kaikki hyvä ja etenkään paha. Tiedän, että kuulostaa tylyltä, mutta pelkään, että minulle tulisi ihmissuhteessakin vastaan se päivä, että kaikesta kauneudesta ja rakkaudesta huolimatta minun olisi pakko lähteä. Kun saan itselleni selväksi, mitä pakenen ja keksin, kuinka lopettaa sen, kenties silloin pystyn hakeutumaan samanlaisiin suhteisiin kuin yhteiskunnassamme on tapana pyrkiä. Olen sekava, väsynyt ja haluan kuollakseni olla vähemmän yksinäinen, mutta en uskalla.

En osaa syödä. Valitan, kuinka ruokatorveeni sattuu kaiken nieleminen, vaikka se onkin oma syyni. Epiteeli ei uusiudu niin nopeasti kuin minä sitä vahingoitan. Ruokatorvesta löytyy myös ihmisen immuunijärjestelmän heikoin kohta. Vaikka en söisikään mitään, koko ajan joku viiltää skalpellilla 0.2 mm viiltoja minuun. "Normaali terve nuori nainen, ei näkyviä vammoja." Entä ne, jotka ovat ihon suojaamina sisälläni tai kietoutuneina mieleni aavikkoon?

"Kaipaan rajoja.
Rajat vapauttaa.
Olen vankina kuin
Taivaan lintu.
Hei, en voi jäädä.
Olen jäänyt jo."

-Mikko Mäntymäki

We are only falling leaves...

Aamulla sängystä ylöspääseminen on helvettiä, viime viikolla jätin pari luentoa väliin, koska en yksinkertaisesti kyennyt nousemaan. Ikkunasta näkyy harmaa betoninen todellisuus, sisällä riittävän turtuneena on paljon helpompaa. Sanoin kerran eräälle minulle tärkeälle ihmiselle, että en halua päästä elämässä helpolla; valehtelin. Olen väsynyt taistelemaan parhaista tuloksista ja upeimmasta tulevaisuudesta. Silti teen niin, vaikka jossain vaiheessa sydän pettää minut, koska se kestää vain rajallisen määrän rasitusta yhden elämän aikana. Minä olen kuluttunut omaa aikaani tuhlaten.

Haluan ymmärtää ja auttaa ystäviäni, tukea heitä heidän ratkaisuissaan, vaikka se sattuukin minuun. Mutta ehkä kaikki eivät voi olla yhtäaikaisesti onnellisia? Sitäpaitsi, jos olen itseni suhteen jo luovuttanut, ehkä onkin tärkeämpää auttaa niitä, jotka uskovat vielä uusiin mahdollisuuksiin.

Ulkona tuoksuu haikeus ja rankkasateen jälkeinen puhtaus, märät kadut ja loputtomiin jatkuvat katulamput... Joskus elämä näyttäytyy hetken kaikissa syksyn sävyissä. Aina syksyllä ikävä on kaikkein suurin, mutta ei niin paha kuin keväisin katsellessa toisiinsa kiinnikasvaneita vastarakastuneita. Olen ollut pieniä varastettuja hetkiä niin onnellinen, että olen nähnyt auringon aivan läheltä.

Käydessäni läpi vanhoja valokuvia muistin erään viikonlopun alun viime lokakuulta. Eräs tyttö nukkui yön vieressäni, kun olin täysin menettämässä kontrollin elämään. Sillä hetkellä se oli äärettömän tärkeää, että hän tuli luokseni. Minun oli harvinaisen turvallinen olla. Vaikka pidinkin silloin siitä tytöstä muutenkin kuin vain ystävänä, pelkkä läheisyyskin oli äärettömän helpottavaa. Haluaisin taas sellaisen ihmisen elämääni. En halua, että kukaan pelastaa minua, mutta on hyvä tietää, ettei putoa suoraan lasinsirpaleiselle asvaltille.

Haluan päästä eroon siitä tunteesta, että minun on jatkuvasti pakko päästä pois. Pakenen itseäni, mutta en ole ikinä riittävän nopea. Enkä enää muista, miksi pakenen.

"Siis nosta minut pystyyn / nosta, en itse pääse nyt / Siis nosta pystyyn, nostathan / vaikka katuisit myöhemmin."

-Aki Yrjänä