Tell them I love them, I miss them.

Ihmisten rakastaessa kilpaa kesän kanssa minä olen miettinyt paljon kuolemaa. Olen herännyt keskellä yötä peittoon hirttäytyneenä poskilla lämmin kosteus. En minä halua aktiivisesti tilaan, jossa elinjärjestelmäni yksi toisensa jälkeen sammuvat lopullisesti; minä vain tahtoisin haihtua pois, olla niin kevyt, että rintalastalleni lastatun valtameren painosta huolimatta hengittäminen olisi helppoa. Olen ulkoistanut kuolemani johonkin kauas itsestäni, en tahdo miettiä sitä, kuinka lopullinen seuraus se on itselleni. Enemmän mieltäni on painaneet käytännön asiat ja valtava syyllisyys siitä, kuinka ihmiset, jotka ovat vuosia investoineet ja luottaneet minuun kestäisivät sen, etten minä täyttänytkään ikinä odotuksia. Kuka huolehtisi minun lapsestani, kehräävästä ja suloisesta vauvastani, jolla on vielä monia hyviä vuosia edessään, miten omaisuuteni jaettaisiin, millaiset hautajaiset minulle järjestettäisiin; niitä asioita minä olen miettinyt, tuijottanut karmiininpunaista seinää näkemättä mitään ja rapsutellut kissaani korvan takaa silmät itkuisina.

Olen väsynyt, paljon väsyneempi, mitä annan ymmärtää. Asiat eivät ole enää hallinnassani ja uuvun taistellessani sitä tilaa vastaan. Olen kuin veden varaan joutunut voimakkaassa virtauskohdassa, yritän päästä pois käyttäen kaikki voimani siihen tietäen tilanteen kuitenkin mahdottomaksi. Minä hukun ilman ulkoista apua. Töissä olen kuin unissakävelijä, en satuta itseäni, mutta mielenikään ei toimi, kuten sen pitäisi. Jos minulla olisi rohkeutta, hakeutuisin hoitoon, hetkeksi lukittujen ovien taakse, missä en voi vahingoittaa itseäni. Pelkään torjutuksi tulemista, minä vain kuvittelen olevani sairas: kaikki on ihan hyvin.

Vihaan ruumistani, vihaan suunnattomasti koko minuuttani. Olen syönyt ja minulla on lämmin ja löysä olo. Eikä minulla ole oikeutta tällaiseen oloon! Olen niin huono ja viallinen ihminen, että minun kuuluu kärsiä. Ajatus siitä, että kaikki kärsimys johtaa kohti eheämpää minuutta, täydellisyyttä, motivoi jatkamaan. Tänään minä epäonnistuin, olin pelkuri ja palasin takaisin rantaa kohti, tärisin kurkku karheana lämpimällä vessan lattialla silmät vettä valuen ja vatsalihakset krampissa. Huomenna uin takaisin ulapalle ja säteilen kilpaa veden pinnalla leikkivien auringonsäteiden kanssa. Kylmyys lipuu takaisin pitkähihaisen paitani alle ja kutittelee vatsan kuoppaa, teräviä kylkiluun kaaria ja pehmeää inhottavaa rasvaa olevia kohoumia yläruumissani, liukenee vereen ja saa huuleni sinertämään. Tänään minuuteni heikkous sai nauttia päivän kuningattarena, huomenna vallankumous puhdistaa valtakunnan.

Minä tapailen ihmisiä, herään aamulla oudoista huoneistoista ja kerään hiljaa vaatteeni. Jos jäisin kotiin, tekisin vain pahaa itselleni. Nykyisestä menettelytavastani ei jää jälkiä, ja paha oloni on jo niin valtava, etten oikeastaan välitä, että lasti lisääntyy viikonloppu viikonlopulta hieman lisää. Haluaisin niin valtavasti olla onnellinen, herätä aamulla jonkun sellaisen vierestä, että huumantuisin hiusten tuoksusta ja pienestä hymystä unen keskellä. Minulla on niin ikävä ihmistä, jonka kanssa jokaisen värin kontrasti oli hieman todellista kirkkaampi ja kauniimpi.

Kaipaan jatkuvasti johonkin kauas pois. Haluaisin aloittaa alusta, pyyhkiä entisen pois ja katsoa, kuinka se imeytyy taulusieneen ja vähitellen liukenee veteen huuhtoutuen viemäristä alas. Todellisuudessa en voi valita tietoisesti kaikkea, mikä palautuu vähitellen säilömuististani työmuistiini. Siellä on paljon tuskaa ja surua riippumatta siitä, kuinka kauas minä pakenen. Täällä minä tunnen betonin, jota vasten ruumiini putoaa kerrostalon katolta.

"Kun hän oli kuollut, laskettiin hänet maan sisään
kasvamaan kukkia perhosten leikitellen
lentää...
Hän oli niin kevyt, maa tuskin tunsi hänen
painoaan
miten paljon tuskaa tarvittiin kunnes hän oli
niin kevyt!"

-Bertolt Brecht (suom. Brita Polttila)