One thirty I collapse.

Kaikki väri on paennut minusta pois, olen ruskettuneiden kesästä nauttivien ihmisten rinnalla pelkkä heijastuskuva lasista, niin hauras, että kosketus saa sen väräjämään. Minun maailmassani hymy ei vääristy kasvoille irtojäätelöstä, illasta terassilla tai kesän viimeisistä mansikoista. En muista, milloin viimeksi olen hymyillyt kuin joskus lapsena, kun äitini osti minulle nalletikkarin Korkeasaaresta. En tunne iloa oikeastaan mistään, asiat vain törmäävät minuun aiheuttamatta minkäänlaisia reaktioita. Olen niin turta, etten jaksa pelästyä, kun auto ehtii juuri ja juuri pysähtyä ennen törmäämistä hädintuskin kasassa pysyviin luihini enkä välittää, että heinäkuussa putosin katolta ja mursin kylkiluita eikä minulla ole aavistustakaan, miten päädyin katolle. Itsesuojeluvaistoni irtisanoutui ja minä odotan vähitellen sellaista onnettomuutta, josta en selviä kissan onnella.

Pian on syksy ja pitäisi tehdä päätöksiä opintojen suhteen. Tunnen itseni, olen niin tuskallisen tunnollinen, että välivuosi ei kuitenkaan onnistu, vaikka kuinka puhuisin muuttamisesta toiselle puolelle maapalloa. Eivätkä minun ongelmani poistu sillä hetkellä, kun lentokone jättää taakseen Helsinki-Vantaan, ne seuraavat minua ihossani ja jossain hermoston monimutkaisessa verkostossa maailman kaukaisimpaankin sademetsään. Pakeneminen tuntuu helpolta ajatukselta, mutta todellisuudessä lähteminen saa olon raskaaksi ja ahdistuneeksi. Minä tukehdun piinaavan pitkiin valoisiin päiviin täälläkin, ja täällä on jotain, mitä tuhansien kilometrien päästä ei löydy: ihmisiä, jotka välittävät minusta. Se on pitänyt minut viimeisen kuukauden hengissä, vaikka olen käynyt lähellä tilaa, jossa ydinjatke sammuu.

En ole syönyt oikeastaan mitään, pitkään aikaan. Välillä omenan tai porkkanan ja nekin irvistäen. Ruokatorveni on kärsinyt valtavasti kaikesta oksentamisesta, nälkiinnyttämisestä ja dehydraatiosta, että nieleminen on pelkkää itkua ja kynsien puristamista kämmeniin. En voi juoda kahvia enkä oikeastaan muutenkaan mitään muuta kuin vettä. Hampaistani kuultaa läpi ja ihoni on kuin neljäkymmentävuotiaan. Olen nuori ja minulla olisi edessä monia hienoa hetkiä ja kokemuksia, mutta ne jäävät minulta huomaamatta, jos elämä pyörii pelkän vääristyneestä minäkuvasta huolehtimisen ympärillä. Selvempinä hetkinä tiedän, että minun pitäisi pyrkiä pois rannasta, jossa pohja on täynnä rikkinäistä lasia, mutta hetken kahlattuani turvaan kivun aiheuttama euforia valtaa minut jälleen ja haluan, että lasit repivät jalkapohjani verille.

Olen valtavan yksinäinen, kuristun, kun katselen ikkunasta ulos ja näen kadulla toisiinsa hukkuneet rakastavaiset. Minä olen kateellinen jokaisesta heidän onnellisesta hetkestä, jokaisesta tarkoituksellisesta suudelmasta ja hyväilystä. Minun ruumiini yli kulkevat vain kovat kädet ja hätäiset kosketukset ilman minkäänlaista tunnetta, korvaani kuiskatut lauseet ovat yhtä valheellisia kuin se kuva, joka vastaa minulle peilistä. Joskus toivon valtavasti, että minäkin voisin hetken nauttia aamun kosteuden raikastamasta nurmikosta Vanhan kirkon takana käsikädessä jonkun sellaisen kanssa, joka pystyy näkemään kaikkien kuolleiden osieni läpi jonnekin sinne syvälle, jossa sydän vielä lyö, heikosti ja välillä jättäen lyönnin väliin, mutta lyö kuitenkin.

"Minulla on vaivoja joista en puhu,
lausumattomia kipuja,
lihakset eivät tottele minua,
ruumiini on kuin kone, jonka liikkeitä tarkastelen.

Minulla on maailma, josta en ääneen puhu,
joka kiertää aurinkoa omassa avaruudessaan,
eikä se valo, joka eliöiden ylle lankeaa,
eikä se pimeys ole lausuttavissa."

-Tomi Kontio