Let me go.

Olen ahdistunut ja tuntuu, että kaikki kaatuu ihan pian. Löysin asunnon, ainakin hetkeksi. Sen pitäisi helpottaa asioita, mutta tuntuu, että kaikki on edelleen ihan sekaisin enkä saa kiinni mistään, koska kaikki pinnat ovat vain karmiininpunaiseksi maalattua seinää. Olen ihan sekaisin sen suhteen, mitä aion opiskella ja miten selviän siitä. Taipumuksenani on tehdä liikaa.

Minun on niin valtava ikävä. Haluaisin tuntea taas ne sormet lantiollani ja hymyillä mustemille seuraavana aamuna. Tuntea oloni hullaantuneeksi ja vastuuntunnottomaksi, istua Siltavuorenpenkereellä ja nauraa koiranulkoiluttajalle. Mutta ehkä en kuulu siihen maailmaan, koska päästin sen käsistäni.

Tuntuu, että päivät ovat niin tasaisen harmaita, ettei niiden väliä voi enää erottaa. Ajasta on tullut niin epämääräinen käsitä, koska kaikki näyttää aina samalta. Tai sitten syksy on muuttanut vain minuun, se haluaa väsyttää minut ja vaatii minut luopumaan lehdistäni. Olen jatkuvasti tuulen ja kylmän armoilla enkä edes jaksa taistella vastaan.

Viime viikolla oli fuksiaiset. Nyt olen valmis myöntämään, että opiskeluaika on elämäni hauskinta aikaa. Mieletön yhteisöllisyyden tunne, tuntui hyvältä, että oli paljon ihmisiä ympärillä ja sai nauraa ja suhtautua asioihin vähemmän vakavasti. Olen itkenyt viime kuukausina niin paljon, että naurusta tulevat rypyt ovat vain positiivista vaihtelua.

Nyt haluaisin lämpimän peiton alle, opetella olemaan hellä ja hullaantua uudelleen. Mika Waltari on sanonut, että rakastuminen on mielen lahoutta; juuri sitä minä nyt tahdon.

Tänään minuun muuttivat
syksyn ensimmäiset lehdet
ja raitiovaunut alkoivat
ajaa minusta pysyvästi ohi

Excuse me while I kill myself.

Havahduin tänään pohtimaan itseäni ja lähipiiriäni, ja heräsin tosiasiaan, että mielenterveysongelmat ovat vakiinnuttaneet viimeisen parin vuoden aikana pysyvämmän paikan muodissa kuin Prada. Tämän toteamuksen tarkoitus ei ole missään tapauksessa vähätellä mielenterveysongelmia. Murrosikään liittyy normaalina tietynlainen kuohunta, jota voisi kutsua hieman laimenneella sanalla 'angsti'. Itselläni se kuohunta ei jäänyt normaaleihin uomiinsa, vaan murrosikään kuulumaton väkivaltainen itseinho saapui arkipäiviini. Ainakin vielä 7 vuotta sitten viiltely oli melko huomiotaherättävä ongelma, vaikka silloin - ainakaan minun - tarkoituksena ei ollut paljastaa sitä kenellekään. Syömishäiriöön olin kehittänyt suhteen jo hieman aikaisemmin. Myöhemmin olen myös viettänyt laatuaikaa alan ammattilaistensa kanssa vakavan masennuksen ja loppuunpalamisen vuoksi. Enkä minä ole läheskään ainoa, jonka sairaushistoria vilisee pienellä printattua tekstiä monen A4:sen verran alle parikymppisenä. Mikä meitä vaivaa?

Lähipiirissäni lähes jokainen on kärsinyt masennuksesta, erilaisista neurooseista tai työ/koulu-uupumuksesta. Melko moni on kuluttanut aikaansa myös sairaalahoidossa ongelmiensa takia. Joidenkin vähemmän minulle läheisten ihmisten kohdalla minusta on tuntunut, että he ovat saattaneet sairastua ihan vain velvollisuudesta; kukaan ei ole nykyisin uskottava, ellei voi kahvipöytäkeskusteluissa ottaa kantaa uusimpien masennuslääkkeiden tehoon tai vertailla psykiatreja. Joillekin julkisuuden henkilöille mielenterveysongelmat tuntuvat olevan verrattavissa uuteen käsilaukkuun tai miessuhteeseen: kertomalla 'yksinoikeudella' vaikeuksistaan jollekin keltaiselle lehdelle pysyy taas pari kuukautta ihmisten muistissa ja keikkoja löytyy. (tarkoitukseni ei ole väittää, etteivätkö heidänkin ongelmansa voisi olla todellisia)

Vaikka media onkin ihastunut uutisoimaan nuorten masennuksen lisääntymisestä ja iskelmätähtien vaikeasta masennuksesta ja alkoholiongelmista, mielestäni on unohdettu olennaisin asia: pohjimmaisten syiden etsiminen. Omakohtaisesti en halua syyttää vaikeaa lapsuutta eikä taustaltani löydy vanhempien avioeroa tai mitään muutakaan trendikästä selitystä sille, että viiltää ranteet auki ja 'haluu niinku kuolla'. Enkä rehellisesti halua väittää, että polttaisin kynttilää molemmista päistä yhteiskunnallisen tehokkuuden nimissä. Pehmeiden arvojen jäätyä 90-luvulle täytyy yksinkertaisesti olla parempi kuin kaikki muut voittaakseen taistelun vähentyneistä työpaikoista, parhaista parisuhteista ja merenrantanäköalasta.

Luulen, että psykiatri- ja psykologiliitot kiittävät nykyistä tilannetta. Pitäisiköhän pohtia vakavasti em. ammatteja, ettei tarvitsisi stressata akateemisten alojen kiristyneestä työtilanteesta. Meidän ikäpolvi elää kuitenkin vielä kohtuullisen kauan - elleivät sitä ennen löydä ranteistaan valtimoita laskimoiden alta - ja tulee todellakin tarvitsemaan niitä mielenterveyspalveluja.

"En mä tiedä enää tietä
joka johtais perille
en mä muista osoitteita
enkä paljon muutakaan"

-Samuli Putro

Cold morning.

Aamulla heräsin ikävään, joka sai kädet tärisemään ja veden valumaan silmistä ärsyttäen rasittunutta silmänympärysihoa. Olen tarpeeksi väsynyt myöntämään, ettei yksinäisyys ole unelmieni rakastaja. Vuosien kuluessa olen kehittynyt ammattilaiseksi hukkaamaan tilaisuuksia ja ihmisiä, joilla on köysikokoelma ja maailman kaunein hymy. Vaikka olenkin kovien tieteiden ystävä, ei se estä sitä, ettenkö minäkin haluaisi välillä viettää yötäni pehmeässä sylissä ja hukkua sametinsiniseen valtamereen. Jos aikaa olisi enemmän, ehkä minulla olisi useammin mahdollisuus siihen. Vihaan 'jospa sitten' -maailmaa.

Opintojen suunnitteleminen on yllättävän raskasta. Vaikka viime viikolla minusta koko syksy näytti selkeältä, tänään se meni taas kokonaan uusiksi. Enkä vieläkään ole aivan varma, mitä kaikkea aion syksyyni mahduttaa. Vihaan epävarmuutta, koska se hajottaa minua.

Vaikka saatoinkin syödä viime viikolla normaalinkaltaisesti, nyt kaikki katoaa taas hallinnastani. Olen yhtä vahvoilla tässä taistelussa kuin lyijykappale gravitaatiota vastaan. Vaikka pyristelisin vastaan, putoan kuitenkin huomattavalla nopeudella takaisin maahan. Välillä läheiseni ihmettelevät, kuinka kurkkuni voi olla jatkuvasti kipeä tai miksi minua pyörryttää aina. En enää muista, millaista on nousta ylös penkiltä ilman, että silmissä sumenee.

Olen niin väsynyt kuulemaan sitä, kuinka paljon vanhemmalta näytän. Eräänä aamuna itsekin pelästyin peilikuvaani: mihin se nuori tyttö katosi? Tämän pitäisi olla elämäni hauskinta aikaa, ei väsyttävintä.

Haluaisin päiväksi takaisin prahalaisiin raitiovaunuihin ja Kaarlensillan ihmisvilinään ennen kuin annan syksyn muuttaa minuun.

"Päivän paljouden takana on yö
Meidän äitimme
Öiden ykseyden välillä
Päivät värisevät kuplina
Ja mieli on kasvain eläimen päässä

Ettenkö silti kutsuisi rakkaudeksi
Suhdetta öiden välillä"

-A. W. Yrjänä

Drown together.

Pengoin tänään levyhyllyäni ja löysin vuosikausien muistot. Paljon niistä asioista olen halunnut tietoisesti unohtaa, mutta sieltä seasta löytyy myös niitä vihreältä ruoholta ja huolettomuudelta tuoksuvia päiviä, jotka haluaisin takaisin. Vaikka en ole todellisuudessa edes aikuisuuden alkumetreillä, mielessäni pyörii kysymys: mihin minun nuoruuteni katosi? Mitäköhän sille pojalle kuuluu, joka yritti pelastaa minua itseni myrkyttämiseltä. Pelottavinta on, ettei se rappioromantiikkaa rakastava tyttö ole minusta vieläkään kokonaan kadonnut, toimintamallini on vain muuttunut. Ennen halusin pääni sekaisin kemikaaleilla, nyt opiskelen itseni hengiltä. Kummassakaan vaihtoehdossa normaali elämä ei pääse tunkemaan ajatuksiin. Olen todella surullinen, etten ikinä saa itseäni motivoitua korjaamaan niitä ongelmia, jotka ovat aiheuttaneet tämän noidankehän. Totuus on, etten osaa nimetä niitä ongelmia. Tiedän vain, että jos en hallitse elämääni, kaikki hajoaa.

Vaikka tyhjentelen säännöllisesti puhelimen muistia ei-toivotuista henkilöistä ja niistä, joita en enää muista, sieltä löytyy silti paljon sellaisia, joista minulla on vain hämärä mielikuva. Joidenkin kohdalla vilahtaa aavistus kuumimmasta kesästä Britanniassa vuosikausiin, joihinkin olen saattanut törmätä aamuyön viileinä tunteina jossain meren äärellä. Tekisi mieli soittaa ja kysyä, mitä niille ihmisille kuuluu, mutta se voisi herättää hämmennystä näin vuosien jälkeen.

Requeim for a dream. Joskus en nukkunut moneen päivään, laskin yöt ja luin kokeisiin päivät. Menestyminen vaatii uhrauksia, minä olen ollut valmis antamaan aivan kaiken sen eteen. Olen yhä kuuro lääkäreiden varoituksille, vaikka tiedän, ettei sydämeni jaksa ikuisesti, vaikka niin tahtoisinkin. Elimistö kestää vain rajallisen määrän kuormitusta, minun pitäisi se tietää jopa keskivertoa paremmin. Tieto ja hyväksyminen ovat eri asia.

Muistan erään talvisen päivän kolmannen jakson koeviikolta kakkosvuonna. Aamun koe oli ohi ja istuskelin jossain neukkarin lähettyvillä odottaen jonkin taideaineen palautetta. Eva tuli ja sanoi, että haluaa jutella. Se kertoi, kuinka huolissaan oli ollut minusta koko syksyn ja kiristi minua hakeutumaan hoitoon. Vaikka Eva on äärettömän tärkeä ihminen minulle, yritin itku silmässä vakuuttaa sille, ettei mitään hätää ollut. Kiitos Evalle, että hän näki lävitseni. Minä olin aivan liian väsynyt selviämään edes normaalista elämästä saati sitten koulunkäynnistä.

Nyt minusta tuntuu, että kontrolli on katoamassa. Minun täytyy olla paras eikä yliopistomaailmassa ole Evan kaltaisia ihmisiä, joille yksilö on tärkeä. Siellä ainoa, jonka pitäisi välittää minusta, olen minä itse ja tiedän, että tulen epäonnistumaan siinä.

"Metsä mykkä, taivas tyyni,
luonto suuressa surussa,
loitonnehet linnut kaikki.

Voisin vaieta minäkin,
kauas mennä näiltä mailta,
niin kuin päivä, niin kuin pilvi."

-Eino Leino

Soulmates never die.

Tänään nauroin kipeänä Annin galleriapäiväkirjamerkinnöille ja vastauksille johonkin kyselyyn. Pysähdyin joskus miettimään, millaista elämäni olisi ilman nykyisiä kavereitani. Tulin lopputulokseen, että on monia, joita ilman voisin elää, mutta jos en olisi koskaan tavannut Annia, elämästäni puuttuisi kyllä nyt valtavia paloja. Monet muutkin ihmiset Kalliosta ovat sellaisia, joita en päästä ikinä koskaan luotani pois. Olisi hauskaa kerätä ihmiset kasaan ja pitää yhteinen illanvietto sopivan humalatilan vallitessa, jos vain jostain löytyisi tilat ja aika siihen. Sopiva määrä kalliolaisia + pieni tila + jonkinlainen kemiallinen epätasapaino elimistössä -> syntyy mullistavia innovaatioita. Matematiikka on kaunista. Näin syksyn tullen voisi lähteä vaikka soveltavan sienikerhon kanssa metsään sieniretkelle!

Tämä viikko on ollut raskas, mutta todella antoisa. Loppujen lopuksi uudet ihmiset ovatkin olleet miellyttävää vaihtelua ja tasokuviotkin alkavat saada lisää ulottuvuuksia. Tänään harhailin Kumpulassa ja löysin sieltä ihanan tutorin, joka kaivoi repustaan mini-macin ja selitti ihan innoissaan eksyneelle opiskelijalle, että mitä sen pitää tehdä. Valtava kiitos hänelle.

Ensi viikolla alkaa ensimmäiset luennot. Tulin lopputulokseen, että opinto-ohjelmamme on tarkoitus kehittää yliluonnollisia kykyjä olla monessa paikassa yhtäaikaa, sillä lukujärjestykseen ei vain saa millään sopimaan kaikkea pakollista ilman jatkuvaa kahdeksi jakautumista.

Olen syönyt tällä viikolla harvinaisen normaalisti. Ennen jätin syömättä sosiaalisen paineen vuoksi, tällä viikolla olen tehnyt juuri päinvastoin; syönyt sen sosiaalisen paineen takia. En tahdo jäädä ulkopuoliseksi.

Minulla on valtavan levoton olo. Haluan asioita, joita en voi saada, ja annan itseni ahdistua niistä. En vain osaa luovuttaa, vaikka joskus siitä taidosta olisikin enemmän hyötyä kuin jatkuvasta sisäisestä pakosta mennä seinien läpi.