Nothing needs to be said.

Aamulla heräsin hämmentävän hyväntuulisena huolimatta koko yön minua kuristaneesta pimeydestä, jossa ei hetkeksikään saanut sulkea silmiään. Luin Hesarin, söin porkkanaviipaleita ja jaksoin hetken spekuloida vaalituloksia. Viisi minuuttia jääkylmässä suihkussa, kirsikantuoksuiset hiukset ja kivulias polte ruokatorvessa. Meikkasin itseni esittämään elävää ja joku yritti hymyillä peilissä minun kasvoillani. Kämmenselässäni risteili ohut sininen laskimoverkon muodostama seitti sitoessani kengännauhoja: kuolleen kädet. Ihmisten katseiden kiertyessä minuun minusta tuntuu, että he katsovat lävitseni, sinne kauas, mihin minäkin haluaisin nähdä, mutta ruumiini on esteenä.

Illalla tulin kotiin ja annoin itselleni periksi; söin leipää, juustoa ja mysliä, hirveän määrän hiilihydraatteja ja liikaa rasvaa, hitusen onneksi ravintokuitua. Kestin itseäni puoli tuntia. Strutsi piiloutuu työntämällä pään hiekkaan ja uskoo, ettei kukaan muukaan näe, ellei itse voi nähdä. Minä istuin huoneessani silmät kiinni, tärisin ja kiedoin itseni syvemmälle lämpimän villan pehmeyteen. Aamulla tyttömäisen hennosti kirsikalle tuoksuneet hiukset olivat saaneet oksennuksesta lisäsävyn ilmiasuunsa. Oksennuksen tuoksu saa minut aina uudelleen ajattelemaan oksentamista, kunnes karvaan suolahapon maku uuvuttaa minut. Kylpyhuoneen vihreä pyöreä matto on pehmeä, en enää kadu hetkeäkään sen ostamista, vaikka se maksoi omaisuuden.

Minä olen vieraantunut itsestäni. Tyhjä kuori, jolla on minun kasvoni ja kaikki minun teennäiset maneerini juoksee velvollisuudesta toiseen, hymyilee, selviytyy ja jaksaa mitä vain. Minun ranteessani ei tunnu pulssia ja silmissä asuu ikävä kauas pois, jonne matkatakseen täytyy oppia näkemään ensin lähelle. Olen jakautunut kahtia ja minun puoliskojeni tulisi saavuttaa kommunikaatioyhteys, jotta voisin joskus olla eheämpi. Nyt olen kuin valtameri ilman pohjaa; kylmä vesi hyväilee ihoani ja hydrostaattinen paine kasvaa edetessäni koko ajan syvemmälle. Pimeys ei vain koskaan pääty ja lopulta rusennun paineen alle. Minä tarvitsen pohjan, jonkin rajan, jonka kohdalla ymmärtää, että pitää kääntyä takaisinpäin.

Ulkona kylmä tuuli ja kosteus tunkeutuvat paitani alle. Tiedän, että ne ovat tulleet taas jäädäkseen. Silti haluaisin hetken tuntea rikkipurrut huulet solisluuni kaarella, jotka tuntevat tiensä tähtisumuun.

"Sydämessäni istuu vielä jättiläisiä
synkin kasvoin,
pusertaen kiviset kätensä ankarasti yhteen.
He astuvat kerran pimennoistaan esiin –
he kutsuvat sinua – tuska.
Iske, säkenöivä moukari, kivistä kuvaa.
Louhi sieluni esiin,
jotta se löytäisi sanoja,
joita ei ole koskaan ollut ihmisen kielellä."

-Edith Södergran (suom. Uuno Kailas)

Speeding cars.

Viime aikoina olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Hetki kaukana kirjapinojen ja liian lyhyiden vuorokausien täyttämästä arjesta sai minut ajattelemaan, kuinka eri tavalla voisin elää elämääni. Tuntuu, että kaikki aika karkaa käsistäni ja aivan pian on liian myöhäistä - kaikkeen. Pelkään, että minusta tulee onneton ja katkera, koska jonain päivänä minäkin antaudun siihen muottiin, johon meistä jokaisen tulisi sopia. Vuosien kuluttua elän avioliitossa, jossa kulissit ovat kauniita ja niitä kannattelevat narut monin sitein vahvistetut. Elän vain työtäni varten enkä muista enää, miltä tuntuu kiihottua pelkästä katseesta tai kuinka kovat kädet kulkivat määrätietoisesti ihoni kimmoisen reitin keskellä Helsinkiä lehtien väistyessä talven tieltä. Haluan tehdä kaikkeni, etten unohtaisi. Minä todella tiedän, mitä haluan tehdä elämälläni, mutta pelkään, ettei siihen todellisuuteen mahdu kirpeän kepeitä hetkiä mustissa silkkilakanoissa siellä, missä meri kulkee ihmisillä verenkierrossa. En voi saada upean uran lisäksi viikkokausia rajua rakkautta ilman tyhjiä sanoja tai lupauksia. Aikaisemmin vastaus kysymykseen, mistä olen valmis luopumaan, tuntui itsestäänselvältä. Olen alkanut epäröidä.

Minun on vaikea keskittyä opiskeluun, jätän tenttejä väliin enkä saa itseäni aamuisin pakotettua luennoille. Minä en halua muuttua niin harmaaksi, ettei minua enää erota paikalleen unohtuneesta raskaasta pilvimassasta. Haluan akateemisen loppututkinnon, en voisi elää itseni kanssa ilman sitä. Koulutusohjelma, jossa nyt opiskelen, ei vain johda askelta lähemmäs niitä hetkiä, jolloin auringon voi tuntea aivan lähellä, vaikka muuten täyttäisikin vaatimuksen. Yritän keskittyä nyt siihen, ettei minun ensi syksynä olisi enää pakko palata jatkamaan puuduttavia laboratoriakursseja tai kasviluentoja.

Havahduin eräänä päivänä siihen, etten ole itkenyt pitkään aikaan. Tarkemmin mietittyäni totesin myös, ettei muutenkaan ole oikein mikään tuntunut miltään. Tunteiden värikirjosta on jäänyt jäljelle vain himmeät sävyt, kaikki huiput ovat kuluneet pois; olen kuin vuosisadan elänyt maalipinta, joka kaipaa kipeästi uudistusta. En innostu todella mistään enkä suutu kenellekään niin, että voisin tuntea adrenaliinin virtaavan ihoni alla laajentaen verisuonia. Yritän vain selvitä päivästä toiseen, väsyn ja hymyilen, ettei kukaan huomaisi. En minä todella halua parantua, koska sitten en voi hallita enää mitään. Illalla käperryn untuvapeittoni lämpöön ja heikko ahdistus hiipii salakavalasti minuun. Minun täytyy voittaa se ennen kuin se saa minut kokonaan otteeseensa. Ei minulla ole vaihtoehtoja. Vaikka en voikaan hengittää pinnalla minulle elintärkeää kaasuseosta, voin silti päättää, mikä pohjan vesikasveista kuristaa minut.

Täydellisyys tarkoittaa kuolemaa. Joskus halusin olla täydellinen, luurangonlaiha soturiprinsessa, joka selviytyy, mistä tahansa. Toisinaan haluan vieläkin. Tavoitellessani täydellisyyttä kaikki muu menetti merkityksensä: ihmiset, tuoksut, elämä... Enkä ymmärtänyt, että jos millään muullakaan ei ole merkitystä, ei täydellisyydelle ole kontrastipintaa. Jäljelle jää vain tyhjyys, joka pakottaa kulkemaan vielä syvemmälle, kunnes kaikki ovet takana sulkeutuvat.

"Kylmä kuin metalli,
tyhjä kuin sydän
Minä olen matkalla takaisin pimeään"

-Aki Yrjänä